globaalin etiikan puolesta

Kumpi on tärkeämpi – uskonto vai ihmiselämä?

In Uncategorized on huhtikuu 9, 2009 at 11:10 am

Pamela M. Peltonen

Humanisti 3/2009

Uskonto on aina ollut minulle etäinen ja mystinen asia. Se ei ole ikinä puhutellut ja houkutellut, vaan pikemminkin ahdistanut. Äitini kasvatti minut yksin, ilman minkäänlaista uskontoa. Äidilläni oli kyllä usko elämän kantavuuteen ja ihmisten perushyvyyteen. Hän ei erehtynyt tekemään minua sokeaksi sille tosiasialle, että ihmisten tekemää pahaa ilmenee ympäriinsä, mutta teki sitäkin näkyvämmäksi sen tosiasian, että hyviä tekoja tapahtuu pahojen rinnalla.

Äiti piti tärkeänä korostaa ihmisten sydämellisyyttä eikä niinkään piilevää kykyä hirveyksiin. Ennen kaikkea hän teki minusta ihmisrakkaan kohtelemalla minua rakastavasti ja näyttämällä, että luotettavia ja rakastavia ihmisiä on olemassa ympäri maailmaa. Tämän kaiken hän teki ilman sanaakaan Jumalasta tai Allahista.


Ensimmäisen kosketuksen uskontoon sain englanninkielisessä tarhassa, jossa joulua juhlittiin Jeesuksen syntymä -teatteriesityksineen. Kaikilla tarhalaisilla oli jonkinlainen rooli näissä näytelmissä, mutta en muista niiden tapahtuneen edes ilman jonkun ottamia valokuvia.

En ymmärtänyt, mistä näissä näytelmissä oli kyse tai mikä ylipäänsä oli niiden tarkoitus, mutta tämä tietämättömyys ei vaivannut mieltäni. Muistan vain kaiken ryhmätoiminnan olleen hauskaa sosialisointia, jonka ensisijaisena tarkoituksena oli varmasti tukea lapsille tärkeätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Äitini ei ottanut kantaa uskonnollisiin tarhameininkeihin, oli sitten kyse pääsiäisistä tai jouluista.


Vasta siinä vaiheessa, kun piti peruskoulu valita, nousi äitini kanta uskontoon väkisinkin tärkeäksi kysymykseksi. Hän nimittäin tahtoi laittaa minut englanninkieliseen kouluun ja siihen aikaan vaihtoehtoja oli vain kaksi: nunnien opettama tai kansainvälinen.


Äitini katsasti molemmat koulut, joista kansainvälinen oli vasta perustettu ja tuli siihen lopputulokseen, ettei tahtonut ajatus- ja harkintakykyni sumentuvan uskonnollisista käsitteistä. Siispä nunnat saivat jäädä sikseen ja kansainvälinen taipaleeni alkoi. Nyt aikuisena olen ollut kiitollinen äitini silloisesta päätöksestä avartaa mieleni maailmaa.

Kansainvälinen koulu ilman uskontoa

Kansainvälisessä koulussa, jossa olin ylioppilaaksi asti, oli yli edustajia kolmenkymmenen eri kansallisuuden joukosta; monen eri uskonnon, ihonvärin ja etnisyyden omaavaa oppilasta ja opettajaa – ja kuinka ollakaan, tulimme kaikki toimeen keskenämme.

Sisäistimme aivan luonnostaan yhteisen suhtautumistavan. Vaikka olemme erilaisia, voimme silti löytää yhteisen toimintatavan, toimivan yhteistyön. Minkäänlaista syrjintää, kiusaamista eikä paheksuntaa koulussa juuri ikinä tapahtunut; opettajat ja oppilaat olivat hyvin tarkkoja tämän suhteen.

Nautin opiskelusta, koska se tehtiin mielenkiintoiseksi ja suurin osa opettajista ja kanssaoppilaista oli motivoituneita. Koulua ja kaikkea mitä se minulle edusti, rakastin. Koulussa näki, miten vuorovaikutus erilaisuuden kanssa voi helposti olla paljon enemmän kuin hyväksyttävää; se oli jopa elämää rikastuttavaa.

Koulussa kohtelimme toisiamme inhimillisen toverillisesti, arvostavasti ja kunnioittavasti, kirjavista eroavaisuuksista riippumatta, tai kenties juuri niiden takia. Kouluympäristössä, aivan kuten kotona, vallitsi rakkaudellinen, tarkoituksellinen rauha.

Toisin kuin suomalaisissa kouluissa, kansainvälisessä koulussa ei pidetty yhtä ainutta uskonnontuntia. Olisiko siihen ollut kaksi syytä: 1) yhden uskonnon omaavat vanhemmat olisivat kenties voimakkaasti ja riitaisasti vastustaneet jonkun toisen uskonnon opetusta, mistä olisi syntynyt tarpeetonta epäsopua ja konflikteja, 2) uskonto on intiimi asia, joka ei pohjaudu perustietoon ja –taitoihin, eikä siksi kuulu kouluihin – vai kuuluuko?

Jälkeenpäin minua on harmittanut se, että jäin niin epätietoiseksi kaikenlaisista uskonnoista ja niiden yksityiskohtaisista eroavaisuuksista. Nyt aikuisenahan voin tietenkin kiriä puuttuvassa uskontotiedossa, josta muut samanikäiset suomalaiset ovat enemmän perillä kuin minä. Vai ovatko?

Kaikki, joilta olen tähän mennessä aiheesta kysynyt, eivät joko a) muista uskonnontunneista juuri mitään tai b) kuunnelleet kovinkaan keskittyneesti uskonnonopetusta, koska se ei kiinnostanut. Kuinka paljosta sitten todellisuudessa jäin paitsi, jos jopa he, jotka saivat uskonnonopetusta, eivät muista siitä juuri mitään? En varmasti itsekään olisi silloin tajunnut kuunnella sen tarkemmin tai kernaammin.

Uskonnon aiheuttamat ongelmat

Nykypäivänä uskonnosta on tullut hyvinkin merkityksellinen, mielenkiintoinen, murheellinen, vihastuttava, ahdistava, mahtipontinen, tulenarka, varteenotettava, ajankohtainen, kiivasta keskustelua ja kiivaita tunteita herättävä aihe.

Uskonnon ilmentyminen ja vaikutukset kautta ihmishistorian ja etenkin tänä päivänä Euroopan kaakkoisissa maissa, Lähi-idässä ja ympäri maailmaa ylipäänsä, ovat olleet tuhoisat ja järkyttävän surulliset – liioittelematta (veri)tippaakaan. Miten mahdottomaksi uskonto onkaan tehnyt ihmiselämän vaalimisen!

Miksi niin monet ääriuskonnolliset ihmiset eivät ymmärrä ihmiselämän varjelemisen olevan tärkeämpää kuin uskonnollisen elämäntavan omaksuminen ja noudattaminen? Miksi sadat tuhannet muslimit pitävät ensisijaisessa arvossa heidän palvomaansa ”kaikkivaltiasta”, Allahia, eikä suinkaan ihmisiä, ihmisyyttä, ihmiselämää?

Miksi minun on niin vaikea ymmärtää, miten niin hirvittävä määrä muslimeja pitää itseänsä oikeutettuna riistämään toisinajattelijoiden ihmiselämän? Olenko vailla korkeampaa ymmärrystä, koska en käsitä tämänlaista itsensä oikeuttamista? Mielestäni kenelläkään – täysin riippumatta henkilökohtaisesta uskonnosta tai sen puutteesta, etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta ja sukupuolesta – ei ole oikeutta riistää kenenkään elämä.

Onko ateistilla omatunto ja kyky rakastaa lähimmäisiään?

Olenko kypsymätön idiootti ajattelemalla tällä tavalla? Olenko välinpitämätön, kieroutunut, ihmisrakkaudeton ateisti, koska olen sitä mieltä, ettei kenellekään ihmisellä ole oikeutta tappaa ketään tai aiheuttaa tahallista kärsimystä kenellekään toiselle ihmiselle? Olenko vajavainen, merkityksetön maailmanmatkaaja, koska en ole uskossa? Olenko moraaliton puoli-hirviö, vailla omaatuntoa ja tunnetta, koska elän ilman minkäänlaista uskontoa ja sen mukaista elämäntyyliä?

Mistä tiedän, etten ole vailla omatuntoa? Esimerkiksi siitä, että omatuntoni ei mitenkään vaivattomasti sallisi kenenkään tappamista tai vahingoittamista. Miten voin olla varma, etten ole tunnoton ja välinpitämätön? Koska voin miltei fyysisesti pahoin, kun näen tai kuulen ihmisten satuttavan ja tappavan toisiaan.

Mistä tiedän, etten ole ihmisrakkaudeton? Koska tiedän, etteivät naiset ole syntyneet tähän maailmaan hakattavaksi ja tapettavaksi – esimerkiksi ”kunniamurhien” muodossa – minkään häväistyksen nimessä. Miten voin vakuuttua siitä, etten ole kieroutunut ajatuksiltani ja vailla ymmärrystä inhimillisyydestä? Koska tiedän, ettei lapsia tulisi minkään nimessä yllyttää, kasvattaa ja opettaa tappamaan, yhtään sen enempää kuin heitä tulisi naittaa. Mistä tiedän, etten ole enää kypsymätön, itsekeskeinen, vain omien halujeni johdattelema naisenalku? Koska välitän toisten ihmisten henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, kunnioitan kaikkien ihmisten koskemattomuutta ja haurautta, ja arvostan ihmiselämää.

Uskonto, rakkaus ja pahuus

Mikä todellisuudessa on tämän kaiken uskonnon nimessä tappamisen, satuttamisen ja tuhoamisen takana? Ovatko raamattu ja koraani vain monen ihmisryhmän väärin tulkitsemia teoksia? Ovatko nämä teokset alun perin siis kirjoitettu ja tarkoitettu maailmanlaajuista rauhaa ja ihmisrakkautta edistäviksi?

Molemmista kirjoista löytyy monessa kohtaa joko yllytystä tappamaan, väkivalloin käännyttämään tai vähintään aggressiivisesti rankaisemaan epäuskossa olevia ja muilla tavoin ”synnissä” eläviä. Luin itse molempien teosten englannin- ja suomenkielisiä käännöksiä ja löysin useammankin todisteen väkivaltaisen rankaisun ja tappamisen hyväksynnästä ja niihin yllyttämisestä.

Raamatun Jumala vaatii ”synnin” tekijöiden rangaistusta tai tappamista useimmiten kivityksen muodossa (ellei hän itse rankaise jollakin muulla tavalla), ja Koraani antaa ymmärtää hyvinkin suorasanaisesti, että taisteleminen sotimalla epäuskossa olevia vastaan on oikeutettua, jotta vääräuskoiset saataisiin käännytettyä Islamin uskoon.

Monet sitaatit näistä molemmista uskonnollisista suurteoksista varmuudella todistavat niiden tukevan väkivaltaista rankaisua, hyökkääviä tekoja, vihamielistä satuttamista ja – pahimmissa kohdissa – häpeämätöntä tappamista. Miten sitten näiden kirjojen pohjalta voi kukaan perustellusti väittää kummankaan teoksen olevan esimerkillinen suunnannäyttäjä kohti maailmanlaajuista, rauhaisaa yhteiseloa ja ihmisrakkautta?

Avaimet rauhaan ja ihmisrakkauteen

Mikä sitten edistää maailmanlaajuista, rauhaisaa yhteiseloa ja ihmisrakkautta, Raamatun ja Koraanin sijaan? Meidän kaikkien käsitys ihmisarvosta pitäisi olla tismalleen samalla linjalla, jotta kukaan ei tekisi tahallista pahaa kenellekään minkään nimessä.

Sillä hetkellä, kun yksilö erehtyy pistämään uskontonsa ihmisen edelle arvojärjestelmässään, on hyvin todellinen vaara ihmisten vahingoittamisesta ja tappamisesta ”kaikkivaltiaan” nimessä. Yksilö, joka tappaa ihmisen palvomansa kaikkivaltiaan nimissä, arvostaa uskontoansa enemmän kuin ihmiselämää ja ihmiskuntaa. Yksilö, joka on valmis tekemään mitä tahansa pahaa ihmisille uskonsa nimessä, pitää uskoansa ensisijaisessa arvossa ja ihmisiä tuskin missään arvossa.

Jos kaikki maailman ihmiset olisivat kaikille arvokkaampia kuin mikään uskonto, kukaan ei taistelisi väkivalloin ihmisiä vastaan. Jos on vakuuttunut omasta oikeamielisyydestään väkivaltaisuudessaan toisia ihmisiä kohtaan, ei voi pitää itseään ihmisrakkaana ja rauhantahtoisena.

Itsepuolustus väkivalloin on taas aivan eri asia kuin asiaton, oikeuttamaton väkivallankäyttö. Jos joku tulee sinua kohti hyökkäävästi veitsi tai jokin muu tappava ase kädessä, mitä todennäköisimmin kuolet, ellet puolustaudu tavalla tai toisella.

Näissä tapauksissa ihmisellä, jota vastaan tappoaikein hyökätään, on kiistaton oikeus puolustautua, miten hän itse valitsee – väkivalloin tai väkivallattomasti. Rauhanturvaajathan joutuvat tämänkaltaisten tilanteiden kanssa vastatusten työnsä puolesta jatkuvasti. Heidän hengenvaaralliseen, elintärkeään työhönsä nimittäin kuuluu rauhan ylläpitäminen ja vahtiminen, väkivallan rajoittaminen ja tyrehdyttäminen sekä rauhanomaisimpien kansalaisten turvan puolustaminen.

Tämän kaiken olisi parasta tapahtua niin väkivallattomasti kuin suinkin mahdollista, mutta tämän hetkisessä, elämän säilymistä uhkaavassa maailmantilassamme se ei voi olla aina mahdollista.

Uskonnot maailmanrauhan esteenä

Rauhanturvaajia emme tarvitsisi, jos kaikki maailman ihmiset eläisivät rauhanomaisesti. Traagisesti ja hävyttömän häpeällisesti olemme vieläkin kaukana tästä koko maapallon kattavasta maailmanrauhasta.

Ottaen huomioon, miten ihmeellisen kauan ihmisiä on maapallolla ollut, on suunnattoman häpeällistä, ettemme kaikki vieläkään osaa tulla toimeen keskenämme tappamatta ja vahingoittamatta toisiamme. On häpeällistä, ettemme osaa rakastaa kanssaihmisiämme edes sen vertaa. Meidän kannattaisi suoraan sanoen nolostua tästä tosiasiasta, jotta ymmärtäisimme kaikki puhaltaa samaan rauhanhiileen, joka vielä toistaiseksi on pelkkä onneton pikkukipinä.

Mutta juuri tässä se ongelma piileekin; ne, joille ei ole kehittynyt aitoa omaatuntoa, eivät osaa hävetä satuttamista ja tappamista. Ne, joille ei ole kehittynyt myötätuntoa toisten tunteita ja hyvinvointia kohtaan, eivät kykene niitä käsittämään ja kunnioittamaan. Ne, jotka lopullisesti vakuuttuvat väkivaltaan suostuttelevan kirjan oikeudenmukaisuuden sanomasta, estävät rauhaa tapahtumasta jatkamalla väkivaltaa. Ne, jotka eivät kasva rakastamaan ihmisiä kaiken muun ylitse, jatkavat ihmiskunnan mitätöimistä.

Siispä tappamis- ja satuttamiskierrettä on mahdotonta saada loppumaan, elleivät muslimivanhemmat näytä lapsilleen aivan toisenlaista uskoa, jonka mukaan elämä on arvokasta, ihmiset ovat arvokkaita, ihmiselämä on arvokasta.

Tulevat islamilaiset sukupolvet omaksuvat vanhemmiltaan nurinkurisen ja kieroutuneen arvomaailman, elleivät nämä vanhemmat muuta radikaalisti kasvatustyyliään. Järkyttävän moni niistä lapsista, jotka kasvatetaan mustavalkoisesti ja äärihenkisesti uskomaan Koraanin väkivallan sanomaan sekä toimimaan ja elämään poikkeuksetta tämän yhden kirjan mukaisesti, päätyvät jo ennen aikuisuuteen astumista tappamaan aivopestyn uskontonsa nimissä.

Näitä lapsia ei kasvateta pitämään kaikkien ihmiselämää arvossa; sen sijaan heidät opetetaan uskomaan siihen, että hädin tuskin islamin uskossa olevat ihmiset ovat arvokkaita ja kaikki muut pitää väkivalloin alistaa islamin uskoon Allahin tahdon mukaan.

Psykopatia, fanaattinen usko ja terrorismi

Mutta miten voi saada lapsien vanhemmat muuttamaan kasvatustyyliään, kun vanhemmat itse ovat Koraanista sekaisin? Monta islamistista sukupolvea toisensa jälkeen on ollut fanaattisesti yhden kirjan vallassa.

Fanaattisuudesta seuraa melko vaivattomasti psykopaattisuutta ja terroristithan ovat psykopaattisuuden ilmentymiä. Heitä nimittäin luonnehtivat psykopaattisuuden peruspiirteet eli olematon omatunto, suuruudenhulluus, patologinen valehtelu, salailu, petollisuus, jatkuva manipulointi, päämääränä muiden ihmisten orjuuttaminen, kanssaihmisten häikäilemätön ja karkea kohtelu, oman edun ajaminen keinoja kaihtamatta ja keinolla millä hinnalla hyvänsä, tunteettomuus toisia ihmisiä kohtaan sekä kykenemättömyys aidon rakkauden tuntemiseen ja osoittamiseen.

Aivan kuten läheskään kaikki muslimit eivät tapa, myös läheskään kaikki psykopaatit eivät tapa, mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä kuin terroristi on muslimi, terroristi on psykopaatti.

Miten sitten psykopaatiksi kehittynyttä terroristia voisi uudelleen sosialisoida ihmisrakkaaksi? Ainakin tämänkaltaisissa pahimmissa tapauksissa on koettu mahdottomaksi saada millään keinolla psykopaatin mentaliteettia muuttumaan tunteenomaiseksi ja sydämelliseksi, koska hänen luonteensa rakennelma sai kivikovan muottinsa kasvuympäristön ja kasvatuksen seurauksena.

Nimenomaan psykopaatin on erityisen vaikeaa täysin irrottautua luonteensa vankeudesta persoonan henkiseen vapauteen ja tämän myötä ihmisrakkaudellisuuteen. Sitä paitsi käyttäytymisessä kaikki muutos parempaan suuntaan vaatii vähintään sen mahdollisuuden harkintaa, että itsessä voisi olla kehittämisen varaa.

Psykopaatti taas pitää naurettavana tällaista ajatusta ja halveksii itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, vaikka se olisi kuinka asiallista ja totuudenmukaista. Monien islamististen vanhempien kohdalla voisi hyvinkin olla kyse heidän omasta tiedostamattomasta psykopaattisuudestaan, jonka mukaan he kasvattavat lapsensa ja siten siirtävät tätä mielisairautta eteenpäin sukupolvesta toiseen.

Mutta voisiko joidenkin kohdalla olla kyse vain syvälle juurtuneesta uskosta yhden kirjan sanomaan, koska he saavat siitä tarkoitusta elämälle, motivaatiota olemassaololle ja ohjeita elämiselle? Eikö tilanteen tästä laidasta herää muutama kysymys, joista ensimmäinen kuuluu: Eikö lukemaansa kannata kunnolla kyseenalaistaa, etenkin jos se kehottaa tappamaan?

Tähän miljoonat muslimit vastaisivat jyrkästi, suppeamielisesti, musta-valkoisesti: ”EI!” Nuoremmat heistä ehkä hölmistyneenä ihmettelisivät, mitäköhän ”kyseenalaistaa” tarkoittaa. Eihän heidän ole annettu eikä heille ole opetettu miten tieteellisesti tai eettisesti kyseenalaistaa mitään vanhempiensa ja Koraanin sanoista.

Seuraava kysymys kuuluu: Eikö Koraanista voisi valita elämäntapaan ja elämänarvoihin ainoastaan väkivallattomat, rauhanomaiset elämisen ohjeet sekä jättää väkivaltaiset kohdat omaan arvottomuuteensa? Jos kerran sadat tuhannet muslimit ympäri maailmaa näin jo tekevät, mikseivät kaikki heistä voi?

Tähän väkivaltaiset, psykopaattiset muslimit varmasti vastaisivat taas fanaattisesti, suppea-mielisesti, mustavalkoisesti: ”EI!” Mutta väärässähän he ovat. Tunnen läheisesti erään muslimin, joka on tietääkseni sisällyttänyt omaan elämäntyyliinsä ainoastaan väkivallattomia osia Koraanista.

Rakkauden mahdollisuus

Muslimiystäväni on turkkilainen, muutaman vuoden minua vanhempi mies. Olemme olleet olleet ystäviä noin 7 vuotta eli siitä asti kun olin 19v. Niihin aikoihin rakastin ja harrastin tanssimista mustan musiikin tahtiin –l Reggae, Hip-hop, R’n’B, Dancehall.

Hän oli tiskijukka, joka myös rakasti tätä musiikkia ja soitti sitä tiettynä iltana viikossa, jolloin tuttavuutemme alkoi. Ystävyytemme alkuvaiheessa tuli puhetta uskonnosta ja muslimiystävääni ei tippaakaan – tai ainakaan näkyvästi – vaivannut minun silloinen kantani kyseiseen aiheeseen, joka kuului: ”Uskonnosta on tullut niin paljon paskaa”.

Kun hän kaipasi perustelua alkeelliselle mielipiteelleni kysyen, miksi ihmeessä olen sitä mieltä, taisin vastata suurin piirtein: ”Ajattele, miten sekaisin ihmiset menevät uskonnosta ja tekevät sitten kaikenlaista pahaa!” Todennäköisesti jatkoin vielä intohimoisesti: ”Ajattele, miten monet ihmiset ovat tappaneet uskontonsa takia!”

Turkkilainen ystäväni taisi vielä tarkistaa, ettei minua häirinnyt hänen uskontonsa, johon taisin vastata tyyliin: ”Ei oo mun päänvaiva, jos sä hyväksyt, että mä EN usko…tai uskonhan mä johonkin…mä uskon suhun…siis siihen, että sä oot hyvä tyyppi etkä lähe tekemään pahaa sun uskonnon nimes…” ”Mul on uskoa, ilman uskontoa”.

Nautimme ystävyydestämme ja sen tuomista elämäniloista, ilman sen enempää puhetta uskonnosta. Vasta tämän vuoden kesäkuussa tuli uskonto välillämme uudestaan käsittelyyn. Minulle tapahtui jotakin tunteellisesti musertavaa, jolloin turkkilainen ystäväni oli lohduttamassa ja tukemassa minua. Silloin hän myös lopuksi letkautti, että minun kannattaisi lukea jonkin verran Koraania; voisin joistakin kohdista saada voimavaroja ja työkaluja elämiselle. Ennen kuin ehdin sanoa vastalauseeni loppuun, hän keskeytti virnistäen: ”Kyllähän mä muistan sun kannan uskontoon, mut silti voisit sieltä jotain hyödyllistä löytää”.

Yllätyin positiivisesti, koska itse olin jo ehtinyt unohtaa meidän aikoinaan käymämme uskontokeskustelun. Olisi vain pitänyt lisätä, että saan kyllä kaikki tarvitsemani voimavarat ja elämisavut ystävieni (esim. hänen) ja toisten ihmisten lohdusta ja tuesta, rakkaudestani elämään, ja aivan toisenlaisista kirjoista, ynnä muista lähteistä, kuin Koraanista tai Raamatusta.

Elämä ei ole mustavalkoista

Olen kerännyt ystävikseni monen eri etnisyyden ja kansallisuuden edustajaa tuijottamatta heidän henkilökohtaista uskoansa mustavalkoisesti. Mieleni eikä maailmani ei ole suppea ja mustavalkoinen; uskon värikkään ystäväkokoelmani sydämellisyyteen tietäen, ettei heidän ihonvärillään, kansallisuudella, uskonnolla tai sen puutteella, ole mitään tekemistä asian kanssa.

Tiedän, että lukemattomia hyväntahtoisia ihmisiä on olemassa ympäri maailmaa ja mikään uskonto ei tee kenestäkään hyvyyden asianajajaa. Tiedän myös, että monenlainen elämä on elämisen arvoista, eikä arvokkaan elämän eläminen tarvitse uskonnollisuutta toteutuakseen.

Jos on käynyt sellainen onnenpotku, että on syntynyt maahan, jossa ei vielä tarvitse elää perustarpeiden puutteessa tai luonnonkatastrofien mullistuksessa, vielä suuremmalla syyllä kannattaisi uskoa elämisen mielekkyyteen. Jos on lisäksi sen verran onnekas, ettei ole vielä kuolemansairastanut, kohtalokkaasti halvaantunut tai muuten vammautunut, aina vain suuremmalla syyllä kannattaisi hyödyntää lukemattomia, positiivisia mahdollisuuksia elämässä ja olla niistä kiitollinen.

Tiedän, että mielekkäitä tarkoituksia elämälliselle pystyy ja kannattaakin löytää jostain aivan muualta kuin Raamatusta tai Koraanista. Itse löysin elämälleni tarkoituksia logoterapiasta. Logoterapia myös vahvisti ennakkokäsityksiäni intohimoisesta elämisestä, rakkaudesta ja ihmisarvosta.

Mutta alun perin ja ennen kaikkea rakkauteni ihmisiin, käsitykseni ihmisarvosta, ja uskoni elämisen mielekkyyteen ovat lähtöisin jostain aivan muualta kuin mistään kirjasta, terapeuttisesta tai uskonnollisesta suuntauksesta. Nimittäin elämäni alusta lähtien sain elämänintoni ja ihmisrakkauteni äidiltäni.

Kasvattajat ja elämän keskeiset arvot

Ja näin sitä palataan alkuun, äitiin. Äiti näytti minulle syntymästäni lähtien tärkeysjärjestyksen; ensimmäisenä kanssaihmiset, sitten kaikki muu. Ensimmäisenä rakkaus, sitten kaikki muu.

Viimeisen vuoden aikana olen kunnolla palanut alkuun, äidin luo, äitini opetuksiin, muistoihin lapsuudenkodista – siihen, mitä siellä oikeasti sisäistin, ymmärsin, oivalsin. Arvojärjestyksen käsittäminen oli tärkeintä, mitä siellä tapahtui.

Tärkeimpänä, ensimmäisenä arvona arvojärjestelmässäni on ihmisistä välittäminen. En omistaudu millekään jumalalle – en kristilliselle, en islamilaiselle, enkä muunlaisillekaan. Omistaudun näiden sijaan kanssaihmisille.

En antaudu äärihurskaan muslimin tapaan jakamattomasti Allahille, vaan paljon mieluummin kokonaisvaltaisesti lähimmäisille. Se valintapäätös on alun perin lähtöisin vanhemmilta.

Jos muslimivanhemmat opettavat lapsilleen, että Allah on ylitse kaiken muun, nämä lapset kasvavat halveksimaan ihmisiä ja elämää, rakastamisen sijaan. Monta uskonnollista sukupolvea toisensa jälkeen on jatkanut järjetöntä ja mielisairasta kaikkivaltiaan palvontaa kanssaihmisten rakastamisen sijaan.

Vanhempien ensisijaisiin tehtäviin kuuluu kasvattaa lapsille tärkeätä perusluottamusta, uskoa elämään, ihmisiin, yhteisöön, hyvyyteen, turvaan, rauhaan ja rakkauteen. Vanhempien kuuluu olla esimerkillisiä ihmisrakkauden ilmentymiä ja näyttää, että meidän kannattaisi rakastaa toisiamme.

Arvokkainta ihmiselämässä on se, että opimme rakastamaan toisiamme ja tulemme rakastetuksi, eikä siihen tarvita minkäänlaista uskontoa. Emme tarvitse uskonnosta tarkoitusta olemassaolollemme sen enempää kuin tarvitsemme sitä elämämme ohjaamiseen.

Tarkoituksen olemassaololle saamme kanssaihmisistämme, ohjauksen elämälle saamme välittämällä kanssaihmisistä. Elä jonkun uskonnon mukaan, jos välttämättä tahdot, mutta elä vahingoittamatta ja tappamatta ketään.

Palvo jotakin jumalaa, jos välttämättä tahdot, mutta rakasta kanssaihmisiä. Pidä arvojärjestelmässäsi joku uskonto ja joku jumala, jos välttämättä tahdot, mutta pidä siellä samaisessa paikassa vähintään yhtä tärkeinä ihmiset ja ihmiselämä.

Pidä sydämessäsi usko johonkin ylimaalliseen, jos välttämättä tahdot, mutta pidä siellä myös maallinen ihmiskunta. Pidä mielessä kumpi on ensiarvoisempi – uskonto vai ihmiselämä – ettet tekisi pahaa ihmiskunnalle.

Kirjoittaja on rakkausvalmentaja.

—–

logoterapiaa

elämistavan opastusta keskittyen tarkoituksien näkemiseen ja toteuttamiseen

asenteiden ja arvojen ohjaamista elämänmyönteisiksi ja vastuullisiksi

henkistä apua yleisiin mielialan väärinvirityksiin: alakuloisuus, ahdistus, ym.

tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyvää keskusteluapua, ilman lääkkeidenmääräystä

ihmisten henkisen puolen ravitsemista: luovuus, vapaa tahto, persoona, rakkaus

rakkausvalmennusta

sinkkujen opastusta sopivan kumppanin löytämisessä

rakkauselämän kehittämistä mistä lähtökohdasta tahansa

parisuhdekoukeroiden selkeyttämistä ja suoristamista

passivoituneen rakkauselämän elvyttämistä ja aktivointia

Advertisements
%d bloggers like this: