globaalin etiikan puolesta

Projekti Ijtihad – islam ja ihmisoikeudet kuuluvat yhteen

In Uncategorized on huhtikuu 9, 2009 at 8:46 am

Jussi K. Niemelä

Humanisti 3/2007

Humanismin päivät 17.-18.11.2007 käsitteli katsomusten kamppailua. Oikeastaan esitelmien aiheisiin tiivistyi monia monikulttuurisuuden ongelmia. Käsittelen tässä artikkelissa humanistiliikkeelle tärkeitä päämääriä eli globaalia etiikkaa ja yleismaailmallisia ihmisoikeuksia sekä lähinnä islamin vanhoillisten laintulkintojen länsimaisille arvoille aiheuttamaa haastetta. Lopussa osoitan, että islam ja ihmisoikeudet voidaan sovittaa yhteen, toisin kuin monet ovat tähän saakka luulleet.

Humanistiliikkeelle on tällä hetkellä tilausta enemmän kuin koskaan. Euroopassa olemme nähneet turhautuneen maahanmuuttajanuorison mellakoita. Taustalla on maahanmuuttajien syrjäytymistä, työttömyyttä ja jopa slummiutumista.

Naapurimaassamme Ruotsissakin on esiintynyt melkoisia kotoutumisongelmia, lähinnä Malmössä. Samaan aikaan levottomuudet ruokkivat nousevaa äärioikeistoa, joka saa sosiaalisista ongelmista lisää vettä muukalaisvihamieliseen myllyynsä. Monessa maassa nationalistiset puolueet kasvattavat suosiotaan, samaan aikaan kun Eurooppaan saapuu lisää maahanmuuttajia islamilaisista valtioista.

Näkisin humanistiliikkeen tärkeimpänä lyhyen tähtäyksen tavoitteina yhtäältä oikeistopopulismin ja rasistisen liikehdinnän ennaltaehkäisyn sekä toisaalta maahanmuuton aiheuttamien kulttuuris-sosiaalisten ongelmien nostamisen avoimeen keskusteluun. Keskustelu tulee tietenkin käydä siten, että molemmat osapuolet kunnioittavat toisiaan.

Tämä yleisinhimillinen lähestymistapa sisältyy onneksemme humanistiseen ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Rasistiset ja muukalaisvihamieliset puheenvuorot tulee jättää omaan arvoonsa, koska ne jo lähtökohtaisesti määrittelevät itsensä ulos sivistyneestä ja rationaalisesta dialogista. Sama pätee tietenkin uskonnolliseen fundamentalismiin.

Mistä negatiivinen islamkuva johtuu?

Viime vuosina mediassa on esitetty lukuisia esimerkkejä muslimien radikalisoitumisesta ympäri maailman. Samoin vanhoillisislamilaisissa maissa ihmisoikeusrikkomukset ovat valitettavan yleisiä. Mediassa harvemmin, jos koskaan, esitetään tavallisten muslimien arkea, jolloin länsimaissa islamista saatu kuva väistämättä vääristyy.

Professori Juha Sihvola esitti Humanismin päivillä terävää kritiikkiä Samuel Huntingtonin ”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys” (Terra Cognita 2003) -teoksen näkemyksiä kohtaan. Kuitenkaan islamin ja länsimaisen kulttuurin törmäystä ennustanutta Huntingtonia ei tulisi ohittaa, koska osa hänen ennustuksistaan on käynyt toteen.

Silti Sihvola oli mielestäni oikeassa siinä, että Huntington näkee kulttuurit pitkälti muuttumattomina, vaikka tosiasiassa ne ovat dynaamisia, rajoiltaan hyvinkin sumeita kokonaisuuksia, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Tässä piilee tietenkin muutoksen ja rauhanomaisen rinnakkaiselon avain.

Professori Risto Kunelius puolestaan käsitteli luennossaan Jyllands-Posten –lehdessä julkaistujen Muhammad-pilakuvien taustoja ja jälkikaikuja, mutta minulle hänen esitelmästään jäi melko sekava kuva. Kunelius vaikutti kaipaavan kulttuurien välistä vuoropuhelua, mutta hän ei selkeästi ilmaissut, pitäisikö väkivallalla uhkaileville muslimifundamentalisteille ja kadulla riehuville fanaatikoille antaa periksi. Itse asetun kyllä varauksetta sananvapauden kannalle.

Itse asiassa Muhammad-pilakuvista alkanut muslimimellakointi osoitti, että Huntingtonin ennakoima kulttuurien välinen kuilu on kiistatta monellakin tasolla olemassa. Pilakuvat olivat tietysti varsin mauttomia, mutta siitä huolimatta ne olivat vain pilakuvia. Länsimaiseen sananvapauteen kuuluu olennaisesti lehdistönvapaus ja tätä eräät muslimimaiden edustajat ja jopa maltillisemmat muslimit eivät näytä ymmärtävän. Kunelius ei myöskään maininnut sitä, että nyt jo edesmennyt Tanskassa vaikuttanut imaami Abu Laban kiersi islamilaisessa maailmassa lietsomassa pilakuvahysteriaa ja hän oli jopa tarkoitushakuisesti lisännyt alkuperäisten kuvien joukkoon pari epäselvää valokuvaa, jotka eivät edes esittäneet profeetta Muhammadia pilkkaavaa henkilöä.

Paavi Benedictus XVI puolestaan erehtyi siteeraamaan Saksassa syyskuussa 2006 pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria, jonka mukaan profeetta Muhammad toi maailmaan pahoja ja julmia asioita, esim. määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa ja Vatikaania. Lisäksi Somaliassa muuan vanhoillinen uskonoppinut kehotti avoimesti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi valtava kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa mm. Jeesus ja Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Kritiikin jälkeen päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Teokraattisen Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen. Eli toisin sanoen länsimaisessa mediassa ja puolueiden kesäjuhlissa olisi Iranin johdon mielestä noudatettavia shariaa. Vaikka kyseessä olivat humalaiset nationalistit, joilta tällaista lapsellista käytöstä voi suorastaan odottaa, Iranin hallitus suuttui siitä, että televisiossa näytettiin, miten nämä kansanpuolueen jäsenet tekivät itsestään julkisesti pellen.

Aivan hiljattain Sudanissa asuva brittiopettaja Gillian Gibbons sai syytteen uskonnon pilkkaamisesta ja vihan levittämisestä. Hän näet antoi oppilaansa nimittää nallekarhua Muhammadiksi. Gibbons sai ns. rikoksestaan 15 päivää vankeutta ja hänet karkotettiin maasta. Kadulla mieltään osoittanut kansa kuitenkin vaati häntä tämän ilmeisesti liian lievän tuomion jälkeen ammuttavaksi.

Tässä olen esittänyt joitakin syitä sille, miksi länsimaissa on aivan viime vuosien aikana alkanut esiintyä korostetusti negatiivisia islamkritiikkejä. Näiden huipentumana voidaan pitää yhdysvaltalaisen Sam Harrisin teosta ”Uskon loppu – Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus” (Terra Cognita 2007). Harris näkee islamin todella negatiivisessa valossa ja hänen viestinsä on äärimmäisen pessimistinen, jopa eskatologinen. Sen taustalla on kieltämättä aitoja epäkohtia.

Avoimen keskustelun esteitä

Monikulttuurisuus edellyttää toisten tapojen suvaitsemista ja heidän perinteidensä sekä uskontonsa kunnioittamista. Tällaisesta ei näy merkkiäkään ns. maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa. Eräät heistä ovat avoimesti rasisteja ja erityisen silmiinpistävää on heidän islamilla pelottelunsa. Internetissä on runsaasti enemmän tai vähemmän kyseenalaisia blogeja, joilla ”rationaalisen” argumentaation ja ”tieteellisten todisteiden” avulla lietsotaan populistista islam- ja muukalaisvihaa.

Pahimmillaan nämä näkemykset menevät pessimistis-romanttisen eskatologian puolelle; ne ovat jo eräänlaisia maailmanlopun visioita, joissa ”barbaarinen” islam muka valloittaa Euroopan ja tuhoaa länsimaisen sivistyksen ja kristilliset arvot. Tätä kantaa edustaa pitkälti myös Sam Harris, jonka terävä ja perusteltu uskontokritiikki saattaa jopa kääntyä itseään vastaan.

Ylipäätään tässä on vaarana, että jopa islamilaisen fundamentalismin arvosteleminen katsotaan monikulttuurisuuden ja uskonnonvapauden vastaiseksi toiminnaksi. Harris onkin saanut melkoista kritiikkiä osakseen, samoin kuin biologi Richard Dawkins voimakkaasti uskontokriittisestä teoksestaan ”Jumalharha” (Terra Cognita 2007).

Humanisteille on siis ensiarvoisen tärkeää tehdä selkeä pesäero internetissä muukalaisvihaa toitottaviin oikeistopopulisteihin ja toisaalta puolustaa Dawkinsin ja Harrisin kaltaisia maltillisia liberaaleja, jotka yrittävät synnyttää avointa keskustelua ja ovat siinä kieltämättä varsin hyvin onnistuneet. Humanisteille moniarvoinen yhteiskunta lienee itsestäänselvyys ja ainakin minun mielestäni monikulttuurisuuden vastustaminen on jyrkässä ristiriidassa humanistisen ihmiskäsityksen kanssa.

Samoin provokaatio näyttää joskus toimivan keskustelun herättäjänä ja siitä pitää nostaa hattua Dawkinsille ja Harrisille. Tietysti olen tässä puolueellinen, koska olen itsekin ateisti ja erittäin uskontokriittinen. Ymmärrän silti erittäin hyvin, miksi Dawkinsin ja Harrisin räväkkä uskontokritiikki on saanut jopa maltilliset kristityt ja muslimit raivon valtaan.

Toisaalta liiallinen vieraskoreus ja silkkihansikkaiden käyttö saattavat johtaa kulttuurirelativismin kautta moraaliseen relativismiin ja tämä on luonnollisesti sisäisesti ristiriitainen kanta. Maahanmuuttajien onnistunut kotouttaminen on islamkysymyksessä avainasemassa, joskaan harmittomista perinnäistavoista ei ketään tietenkään voida vaatia luopumaan. Suomen tataarit ovat erinomainen esimerkki hyvin sopeutuneista muslimimaahanmuuttajista.

Myös Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouroksen hiljattain tekemä tutkimus Suomessa asuvien muslimien suhtautumisesta perhearvoihin ja suomalaiseen perhelainsäädäntöön antaa aihetta optimismiin (http://www.ihmisoikeusliitto.fi/selvitys.pdf). Kouroksen mukaan ”selvityksen perusteella voidaan yleistyksenä esittää, että perhe-elämän toivottiin vastaajien keskuudessa olevan ennen kaikkea rauhanomaista, tasapainoista ja toista kunnioittavaa. Nämä arvot ovat yhteisiä suomalaiselle ja islamilaiselle kulttuurille. Yhteinen arvopohja voi myös luoda sillan Suomen lain ja islamilaisen lain välille.” Tosin myös ristiriitoja perinteisen islamilaisen lain tulkinnan ja Suomen lain välillä esiintyy.

Humanismin päivien esitelmässään Kouros korosti, että ”merkittävä osa ristiriidoista liittyy asioihin, joita muslimin ei ole velvollisuus tehdä, vaan joihin islamilainen laki antaa hänelle mahdollisuuden.” Hänen mukaansa osa muslimeista pitää itsestään selvänä sitä, että he noudattavat asuinmaansa lakeja, vaikka ne olisivat ristiriidassa islamilaisen lain kanssa.

Tältä pohjalta on hyvä lähteä avoimeen, rakentavaan dialogiin. Ensiarvoisen tärkeää on ymmärtää, että asioista voidaan ja niistä pitää keskustella. Se on demokratian ja avoimen yhteiskunnan kulmakivi. Kun kunnioitamme toista osapuolta ja osaamme kuunnella, opimme ja viisastumme, samalla kun ymmärryksen valo väistämättä syttyy ennakkoluulojen pimeyden eteiseen.

Globaali etiikka ja vanhoillinen islamtulkinta

Humanistiliikkeen kannattaman globaalin etiikan edistäminen ei olisi mahdollista ilman ajatusta yleismaailmallisista ihmisoikeuksista. Nämä sisältyvät jo YK:n ihmisoikeuksien julistukseen vuodelta 1948.

Myös Euroopan Unionin perusoikeuskirjaan on kirjattu vastaavia yleismaailmalliseksi tulkittavia periaatteita. Esimerkiksi 10 artikla ”Ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaus” pitää sisällään vapauden vaihtaa uskontoa. Kuitenkin tämä artikla on ristiriidassa islamilaisen lain, sharian, perinteisen tulkinnan kanssa, jonka mukaan islamista luopuminen on kuolemantuomion uhalla kielletty. Sama pätee YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 18 artiklaan: ”tämä oikeus sisältää vallan uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä vallan uskonnon tai vakaumuksen ilmaisemiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamisella, hartausmenoilla, palvonnalla ja uskonnonmenojen noudattamisella”.

On kuitenkin syytä korostaa, että valtaosa maailman muslimeista ei halua noudattaa shariaa kirjaimellisesti ja lain tulkinta on jo pitkään ollut islaminoppineiden yksinoikeutta. Yleensä nämä oppineet ovat enemmän tai vähemmän vanhoillisia, mutta tietenkin he saavat tukea fundamentalisteilta ja teokraattisilta islamistidiktatuureilta tai käyttävät poliittista valtaa itse. Vaikka puolet Kristiina Kouroksen selvityksessä haastatelluista muslimeista asetti periaatteessa islamilaisen lain Suomen lain yläpuolelle, suurin osa vastaajista halusi perheoikeudellisissa kysymyksissä Suomen lain mukaisia ratkaisuja.

Edellä käsitelty leimautumisen pelko ei silti saisi estää sharian kritisoimista silloin, kun se selkeästi rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Taannoin Saudi-Arabiassa tapahtunut nuoren naisen tuomitseminen 200 raipaniskuun ja vankilaan siksi, että hänet on raiskattu, on räikeä ihmisoikeusrikos ja länsimaiseen oikeuskäsitykseen tottuneelle hirvittävä vääryys. Silti tätä tuomiota ei pahemmin länsimaisessa mediassa kritisoitu. On myös yleisesti tunnettua, että vanhoillisislamilaisissa maissa naisten, seksuaalivähemmistöjen ja ateistien asema on erittäin huono.

Tabuja voi ja pitää rikkoa

Muukalaiskammoiseksi tai rasistiksi leimautumisen pelkoa voidaan kutsua nimellä poliittinen korrektius ja siitä on lukuisia esimerkkejä yliopistoväen, poliitikkojen ja älymystön parissa. Leimautumisen ohella nämä tahot tietenkin pelkäävät maltillisten muslimien tunteiden loukkaamista ja syytöksiä vaikkapa Yhdysvaltain sotaisan ulkopolitiikan tukemisesta. Suvaitsemattomuutta ei kuitenkaan pidä suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. En ole voinut välttyä havaitsemasta, että joistakin asioista puhuminen on jopa meidän varsin sallivassa yhteiskunnassamme tabu. Tässä mielessä suvaitsevuus on jo ainakin ampunut itseään nilkkaan.

Jokunen rohkea ajattelija on kaikesta huolimatta onnistunut murtamaan poliittisen korrektiuden muurin ja tuomaan islamin vanhoillisten tulkintojen aiheuttamat ihmisoikeusrikkomukset julkiseen keskusteluun. On kuitenkin syytä samaan hengenvetoon todeta, että valitettavan usein poliittista epäkorrektiutta käytetään vain retorisena keinona marttyyrin sädekehän hankkimiseen ja oman valtavirrasta poikkeavan näkemyksen automaattiseen oikeuttamiseen, joten siihenkin täytyy suhtautua erittäin kriittisesti. Ja joskus poliittinen korrektius on tietenkin aivan perusteltua; silkkaa kohteliaisuutta ja hyviä tapoja. Mutta pahimmillaan se muodostuu ajatuksia kahlitsevaksi voimaksi – itsesensuuriksi – joka estää perustellun kritiikin esittämisen selkeitä ihmisoikeusrikkomuksia kohtaan. Näiden kahden ääripään välillä täytyy jokaisen ihmisoikeusasioista kiinnostuneen luovia.

Aiemmin mainitun Sam Harrisin ohella varsinkin somalialaissyntyinen liberaalifeministi Ayaan Hirsi Ali on henkensä kaupalla puuttunut niihin ihmisoikeusongelmiin, joihin hän Hollannissa asuessaan törmäsi päivittäin tulkkina toimiessaan. Hirsi Alin teokset ”Neitsythäkki” (Otava 2005) ja omaelämäkerta ”Infidel” (Free Press 2007) ovat herättäneet runsaasti keskustelua ja niiden myötä muslimifundamentalismin sekä muslimimaahanmuuttajien kotouttamisen epäonnistumisen Euroopan sisällä aiheuttamat ongelmat on tiedostettu.

Hirsi Ali on saanut tappouhkauksia muslimifundamentalisteilta ja usein hänen lausuntonsa ovat suututtaneet myös maltilliset muslimit. Hirsi Ali on mm. kutsunut islamia ”kuoleman kultiksi” ja tämä on kieltämättä melkoinen provokaatio. Voidaankin kysyä, onko tällaisista kärjistyksistä lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Mielestäni Hirsi Alin teokset ja hänen ajatuksensa ovat erittäin tärkeitä, mutta toisaalta toivoisin häneltä enemmän harkitsevuutta asioiden ilmaisemisessa, koska äärioikeisto suorastaan rakastaa sitä, että mustaihoinen intellektuelli päästelee mainitunlaisia ankkoja suustaan.

Toisaalta kun länsimainen älymystö ja poliitikot eivät uskalla avoimesti keskustella islamin vanhoillisten tulkintojen ja arkikäytäntöjen aiheuttamista akuuteista ihmisoikeusongelmista, jotta eivät loukkaisi maltillisten muslimien tunteita, äärioikeisto ja nationalistinen muukalaisviha kasvattavat suosiotaan. Poliittinen korrektius pelaa siis samaan aikaan sekä äärioikeiston että muslimifundamentalismin pussiin. Hirsi Ali ei edusta kumpaakaan, mutta hänen kärkevät mielipiteensä saattavat nekin toisinaan antaa turhaan ammuksia maahanmuuton vastustajille ja islamisteille.

Yleensäkin länsimaissa ja islamista luopuneiden keskuudessa ongelmien nähdään liian helposti johtuvan islamista itsestään. Näin asia ei välttämättä kuitenkaan ole. Edellä mainitussa selvityksessään Kristiina Kouros kirjoittaa (s. 93):

”Se, että naisten heikko asema muslimimaissa ja muslimikulttuurissa yhdistetään länsimaisessa retoriikassa yksioikoisesti islamiin uskontona, ei islamilaisen lain tärkeimmän oikeuslähteen Koraanin näkökulmasta ole perusteltua. Toisekseen se ei mielestäni millään muotoa edistä naisten oikeuksien kehittymistä. Riffat Hassan on todennut, että keskiverto musliminaista maailmassa yhdistää kolme asiaa: hän on köyhä, hän on lukutaidoton ja hän asuu maaseudulla. Jos ihmisoikeuspuolustaja haluan ’vapauttaa’ tämän musliminaisen, se ei onnistu kertomalla hänelle YK:n yleismaailmallisesta ihmisoikeusjulistuksesta, sillä se ei merkitse naiselle mitään. Jos hänelle sen sijaan kerrotaan Jumala oikeudenmukaisuudesta ja armosta, ja niistä mahdollisuuksista, joita hänen oma uskonnollinen viitekehyksensä sisältää, toivo syttyy hänen silmissään. Samalla ne ovat kansainvälisten ihmisoikeuksien turvaamia asioita, kuten Abdullahi An-Na’im on huomauttanut.”

Kouros jatkaa, että ”voimme kohentaa musliminaisten asemaa niin muslimimaissa kuin Suomessakin ilman islamin uskonnon kieltämistä. Nostamalla esiin erityisesti Koraaniin sisältyviä, sukupuolten välistä tasa-arvoa korostavia sääntöjä ja ohjeita murennamme naisten oikeuksia loukkaavien tapojen perustaa ja oikeutusta.”

Olen tästä täysin samaa mieltä. On erittäin tärkeää, että islamin uskoon sisältyvät tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat säännöt nousevat vallitsevien patriarkaalisten käytäntöjen tilalle. Emme suinkaan voi länsimaista käsin lähteä vaatimaan muslimien luopumista uskonnostaan. Sen sijaan voimme tukea islamin rauhanomaisempia tulkintoja ja edistää niiden pääsyä julkisuuteen länsimaissa. Nykymaailmassa tieto kyllä kulkee ympäri maailman. Tabut pitää ensin rikkoa – vasta sitten maailma oikeasti paranee. Jos yritämme parantaa mielikuvitusmaailmaa, mikään ei oikeasti muutu.

Härkää sarvista

Kanadalaisfeministi Irshad Manjin käynnistämä Projekti Ijtihad ei tavoittele sen vähempää kuin radikaalia islamreformia. Manji on muslimi, mutta siitä huolimatta avoimesti lesbo. Vanhoillinen islamilaisen lain tulkinta ei hyväksy homoseksuaalisuutta, mutta Manjia tämä ei näytä haittaavan.

Manji kirjoittaa erittäin poleemista islamkritiikkiä lukuisiin merkittäviin amerikkalaislehtiin ja hänen kirjansa on myös suomennettu Se on nimeltään ”Islamin kahdet kasvot – Hätähuuto suvaitsevaisuuden ja muutoksen puolesta” (Tammi 2004).

Manjia voidaan parhaiten luonnehtia poleemiseksi ihmisoikeusaktivistiksi ja Ayaan Hirsi Ali on hänen ystävänsä Vertaisin Manjia venäläiseen Anna Politkovskajaan. Ensiksi mainittu uskaltaa rohkeasti ja räväkästi asettua vastustamaan suurta ja mahtavaa islamistipatriarkaattia, aivan kuten Politkovskaja ennen raakaa murhaansa nousi sankarillisesti barrikadeille Venäjän sortaman tshetsheenivähemmistön puolustajana. Tosin Manji on niin suorapuheinen islamin vanhoillista tulkintaa arvostellessaan, että usein hän loukkaa myös maltillisia muslimisisariaan ja –veljiään.

Projekti Ijtihad on kuitenkin siitä merkittävä islamilainen reformiliike, että se hyväksyy joukkoihinsa myös ateistit ja vapaa-ajattelijat. Ijtihad on islamilainen vapaa-ajattelun perinne, joten siinä mielessä tämä on hyvinkin ymmärrettävää.

Projekti Ijtihadin koordinaattori ja Irshad Manjin pääavustaja Raquel Evita Saraswati, joka Manjin tavoin on avoimesti homoseksuaali, kertoo, että Projekti Ijtihadin muslimijäsenet eivät lue itseään maltillisiksi. Saraswatin mukaan he ovat pikemminkin reformimielisiä muslimeja. Hän korostaa, että tietenkin maltilliset muhamettilaiset sanoutuvat irti fundamentalistien terrori-iskuista, mutta usein he myös kieltäytyvät tunnustamasta, että uskonnnolla olisi mitään osuutta teoissa. Maltilliset eivät Saraswatin mielestä ole valmiita myöntämään, että eräät muslimiyhteisön jäsenet ovat harjoittaneet väkivaltaa islamin nimissä ja tässä mielessä he ovat osa ongelmaa.

Saraswatin mukaan monet, vaikkakaan eivät kaikki, maltilliset muslimit mieluummin lakaisevat uskontoansa riivaavat ikävyydet persialaisen maton alle, kuin ovat halukkaita ääneen vastustamaan niitä. Maltilliset ovat usein niin hanakoita hokemaan ”islam tarkoittaa rauhaa”, että he unohtavat muslimien velvollisuuden tunnustaa myös ne uskontonsa ja uskovaisten piirteet, jotka eivät ole kovinkaan rauhanomaisia.

Projekti Ijtihad on osoitus siitä, että islamiin sisältyvät jo kaikki ainekset, joiden pohjalta ihmiset voivat olla rationaalisia, humaaneja ja oikeudenmukaisia. Saraswati kuitenkin huomauttaa, että hiljaisuus on epäoikeudenmukaisuuden rikostoveri. Kipeistäkin asioista on siis voitava keskustella avoimesti ja rohkeasti.

Manjin pääavustaja korostaa, että Projekti Ijtihadin jäsenet eivät suostu olemaan hiljaa silloin kun pahaa tahtovat ihmiset tekevät julmia tekojaan heidän uskontonsa nimissä. Tässä hän oikeastaan toistaa Kristiina Kouroksen aiemmin lainaamani ajatuksen, jonka mukaan voimme kohentaa musliminaisten asemaa niin muslimimaissa kuin Suomessakin ilman islamin uskonnon kieltämistä. Niin Saraswatin kuin Kouroksen käsityksen mukaan vika ei ole islamissa vaan sen vanhoillisessa, patriarkaalisessa tulkinnassa. Nyt onkin syytä kysyä, miten ja miksi juuri tästä tulkinnasta on tullut vallitseva.

Mikä on ijtihad?

Ijtihad on islamin kadonnut vapaa-ajattelun perinne. Siinä korostetaan uskovan oikeutta omaan tulkintaan. Islamin varhaisina vuosisatoina ijtihadin ansiosta kukoisti 135 eri ajattelun koulukuntaa. Ijtihadin innoittamana muslimit ovat lahjoittaneet maailmalle mm. astrolabin ja yliopistolaitoksen. Yleensä länsimaiseen popkulttuuriin liitetyt asiat kuten kitara, mokkakahvi ja jopa periespanjalainen tervehdys ”ole!” ovat islamilaista perua. ’Ole’ juontuu arabian sanasta ’allah’ eli jumala.

Yhdennentoista vuosisadan loppua kohti tultaessa ”ijtihadin portit” sulkeutuivat pelkästään poliittisista syistä. Tuolloin Irakista Itä-Espanjaan ulottunut muslimi-imperiumi kävi läpi sarjan sisäisiä mullistuksia. Valtavirrasta poikkeavia toisinajattelijalahkoja syntyi ja jokainen julisti oman hallituksensa, jotka uhkasivat silloista muslimijohtajaa, kalifia. Bagdadissa asunut kalifi pelästyi kumousliikkeitä ja kielsi ne.

Aiemmin mainitut 135 ajattelun koulukuntaa kutistettiin tarkoituksella neljäksi melko konservatiiviseksi koulukunnaksi. Tämä johti Koraanin jäykkään tulkintaan samoin kuin erinäisiin lakipykäliin – fatwoihin – joiden mukaan oppineet eivät enää saaneet kumota vanhoja tulkintoja tai ylipäätään epäillä niitä, vaan ainoastaan jäljitellä.

Meidän päiviimme asti säilynyt keskiaikaisten normien jäljittely on estänyt innovaatiot islamissa. Projekti Ijtihad haluaa lopettaa tämän käytännön ja päivittää islamin 2000-lukua varten.

Ijthihad on ihmisystävällinen aloite edistää ijtihadin henkeä, islamin omaa kriittisen ajattelun, keskustelun ja toisinajattelun perinnettä. Tähän islamin positiiviseen suuntaukseen sisältyvät valintojen monimuotoisuus, ilmaisunvapaus ja hengellisyys.

Länsimaisten humanistien, vapaa-ajattelijoiden ja ihmisoikeusaktivistien kannalta merkittävää asiassa on se, että Projekti Ijtihad haluaa rakentaa koko maailman kattavan reformimielisten muslimien ja ei-muslimiliittolaisten verkoston.

Erityisen ilahduttava piirre Projekti Ijtihadissa on heidän aktiivinen tabuja rikkova toimintansa. Tämä pitää sisällään niin julkisia kuin yksityisiä väittelyjä. Islamiin liittyvät tärkeät kysymykset ovat keskeisessä roolissa.

Islamin uudelleen tulkitseminen 2000-lukua varten

Filosofian tohtori Umar Faruq Abd-Allah mainitsee artikkelissaan ”Innovation and Creativity in Islam” (Nawawi Foundation 2006; http://www.nawawi.org/downloads/article4.pdf), että ijtihad on ensimmäisen luokan islamilainen velvollisuus. Tämän ohella hän tähdentää, että ijtihad edellyttää tietämystä islamista, mutta tämä ei suinkaan tarkoita ijtihadin rajoittamista ainoastaan islaminoppineiden keskuuteen. Sen sijaan ijtihad vaatii tavallisten muslimien arvioita islaminoppineiden kyvyistä. Abd-Allahin mukaan ijtihad on luonteeltaan mahdollisuuksia avaavaa, eteenpäin katsovaa ja luovaa. Hän toteaa, että ijtihadiin on jo sisäänrakennettuna luovuus ja optimistisuus.

Vastaavasti islamilaisen lain asiantuntija professori Ingrid Mattson korostaa Yhdysvaltain rauhan instituutin erikoisselonteossa, että pelkkä lainopillinen ijtihad on aivan liian tukahduttavaa ja yksipuolista. Sen ohella ja usein jopa sille vastakkaisena täytyy koomikkoja, runoilijoita ja taiteilijoita kannustaa tuomaan rohkeasti esille uusia näkökulmia islamilaiseen todellisuuteen. Mattson peräänkuuluttaa rajojen testaamista ja avointa keskustelua siitä, missä nämä rajat menevät (http://www.usip.org/pubs/specialreports/sr125.html).

Selonteossa todetaan lisäksi monen muslimin elävän siinä harhakäsityksessä, että heidän täytyisi valita islamin ja nykyajan tai islamin ja demokratian välillä. Ijtihadin puitteissa harjoitettu vanhojen tekstien uudelleen tulkinta kuitenkin mahdollistaa aiemmin yhteen sopimattomaksi ajateltujen asioiden yhdistämisen. Tämä on suorastaan välttämätöntä.

Vanhojen kirjoitusten uudelleen tulkinta on erityisen tärkeää naisten aseman parantamiseksi, sunnien ja shiiojen kiistojen ratkaisemiseksi sekä muslimien ja ei-muslimien rauhanomaisen rinnakkaiselon turvaamiseksi. Uutta tulkintaa vaaditaan myös kysymyksissä, jotka liittyvät muslimien rooliin länsimaisissa yhteiskunnissa ja islamilaisiin talousteorioihin.

Selonteossa esitetään, että tällä hetkellä ijtihadin harjoittamista tukahduttavat valtaapitävät uskonnolliset tahot sekä eräiden muslimimaiden sortohallitukset. Demokratia ja tutkimisen sekä ilmaisunvapaus ovat kuitenkin välttämättömiä ijtihadin harjoittamiselle sekä myös islamin ja nykyajan yhteensovittamiselle. Samoin reformi muslimien kasvatusjärjestelmissä on keskeinen ijtihadin toteutumiselle.

Länsimaissa asuvat islamoppineet ja uskonnolliset johtajat ovat avainasemassa, koska heillä on mahdollisuus ja suorastaan velvollisuus ryhtyä ijtihadin henkiin herättämiseen. Lännessä vaikuttavilla muslimioppineilla on vapaus ajatella luovasti, pysyen samaan aikaan uskollisena kirjoituksille, ja heidän uudet tulkintansa voivat johtaa uudentyyppiseen ajatteluun myös vanhakantaisempien valtaapitävien tahojen keskuudessa muslimimaissa.

Islamilainen laki ja yleismaailmalliset ihmisoikeudet

Raquel Evita Saraswati kertoo, ettei ijtihadia ole suoraan ilmaistu Koraanissa. Sen sijaan käskyjä ajatella, pohdiskella ja analysoida asioita löytyy Koraanista kolme kertaa useammin kuin määräyksiä siitä, mikä on ehdottomasti oikein tai väärin. Saraswatin mielestä tämä on oikeastaan suora kehotus ijtihadiin. Kuten Kristiina Kouros edellä totesi, ”nostamalla esiin erityisesti Koraaniin sisältyviä, sukupuolten välistä tasa-arvoa korostavia sääntöjä ja ohjeita murennamme naisten oikeuksia loukkaavien tapojen perustaa ja oikeutusta.” Tämä on juuri sitä, mitä ijtihad tarkoittaa.

Maaliskuussa 2007 Manji ja Saraswati antoivat seuraavan lausunnon: ”Uskoaan harjoittavat muslimit ovat keskeinen ja arvokas osa kansainvälistä yhteisöä ja välttämättömiä mille tahansa liikkeelle, joka tavoittelee maallistuneita, uskoa kunnioittavia valtioita, jotka pyrkivät kohti yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Tunnustamme islamin rauhanomaisen harjoittamisen olevan monelle oikeutettu valinta. Tuemme niitä, jotka omaksuvat islamin joka puolustaa kriittistä ajattelua, empatiaa, oikeudenmukaisuutta ja väkivallattomuutta. He ovat liittolaisiamme ja me olemme heidän liittolaisiaan.”

Globaali etiikka ja yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat saaneet Projekti Ijtihadista arvokkaan puolestapuhujan. Kansainvälinen humanistiliike, vapaa-ajattelijat ja ihmisoikeusaktivistit lienevät myös samaa mieltä siitä, että Kristiina Kouroksen ajatus, jonka mukaan islamilainen laki ja ihmisoikeudet ovat yhteen sovitettavissa ilman islaminuskosta luopumista on täysin mahdollista. Itse asiassa Kouros ilmaisee tässäkin ijtihadin perusidean. Parasta ijtihadissa on se, että yksikään edellä esitetyistä näkemyksistä ei ole ristiriidassa Euroopan Unionin perusoikeuskirjan tai YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kanssa – päinvastoin.

Avoin keskustelu on siis alkanut ja on todennäköistä, että se vähitellen johtaa eri kulttuurien ja uskontojen väliseen yhteisymmärrykseen, viisauteen ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Tärkeää on tiedostaa ongelmat ja kipupisteet sekä tältä pohjalta suitsia sekä äärioikeisto että muslimifundamentalismi. On myös jatkuvasti korostettava, että amerikkalainen kristillinen fundamentalismi on taatusti yhtä suuri ongelma kuin muslimifundamentalismi.

Matkalla kohti oikeudenmukaista maailmaa tarvitsemme kenties kaikkein eniten Georg Henrik von Wrightin aikoinaan peräänkuuluttamaa taistelevaa humanismia. Toivokaamme siis, että kynä on miekkaa mahtavampi.

Lisätietoa:

http://www.ihmisoikeusliitto.fi/

http://www.usip.org/pubs/specialreports/sr125.html

http://www.irshadmanji.com/

http://raquelevita.wordpress.com/

http://macdonald.hartsem.edu/mattson.htm

http://jussikniemela.blogspot.com/

Advertisements
%d bloggers like this: